Pikkuleijonilla on lukuisia ongelmia

Avauspeli Kanadaa vastaan sujui täysin odotusten vastaisesti. Tappio oli odotettu, mutta näin hampaaton esitys ei ollut. Ottelu myös paljasti lukuisia kehittämisen kohteita, joista mainitsen nyt muutamia.

Puolustajat

Potentiaalisin puolustus pitkään aikaan ei tarkoita parasta puolustusta pitkään aikaan. Puolustus on täynnä lahjakkaita kavereita, mutta Rasmus Ristolainen ja Ville Pokka taitavat olla vielä tänä vuonna pykälän liian suuressa roolissa. 92-syntyneillä puolustajilla ei taso puolestaan yksinkertaisesti riitä joitain yksittäisiä osa-alueita lukuun ottamatta. Olli Määtän loukkaantuminen kesken ottelun ei tilannetta ainakaan parantanut, sillä joukkueen kenties parhaimman puolustajan menetys on jo valmiiksi ohuelle peräpäälle pahin mahdollinen menetys.

Fyysisyys

Kanadalaiset voittivat kaksinkamppailut. Ja kun niin käy, ei tulosta voi useimmiten kehua. Vastustajien parempi fysiikka oli kaksinkamppailuissa suurin ero. Kanadan nuoret ovat miehen kokoisia, kun suurin osa Suomen joukkueesta on fyysisesti vielä poikia. Siksi yrityksestä huolimatta pikkuleijonat eivät saaneet vastustajia pois oman maalin edestä tai voittaneet laitakamppailuja. Raimo Helmisen täytyykin keksiä jokin tapa, jolla fyysisyyden puute voidaan kompensoida.

Gibson

Joitain laukauksia ei olisi ottanut kiinni edes Dominik Hasek huippuvuosinaan, mutta maalivahdin pelaaminen ei missään vaiheessa vakuuttanut minua. Maalivahdin otteista paistoi koko ajan ylipelaaminen. Se ei yksinkertaisesti käy, että hypit tolpan ohi ja jätät suurimman osan maalista vartioimatta. Tilannetta ei myöskään auttanut se, että Gibson meni helposti jäihin jättäen tolkuttomasti tilaa yläkulmiin. Sijoittuminen oli muutenkin kiltisti sanottuna erikoista, sillä etukulmissa oli usein järjettömän kokoisia aukkoja, jotka kanadalaishyökkääjät huomasivat. Gibson ei myöskään saanut kiekkoja kunnolla haltuunsa, vaan torjuntojen jälkeen maalin eteen tuli usein irtokiekkoja. Näitä ei sitten paniikissa pelannut Suomen kevyt puolustus kyennyt siivoamaan. Tämän ottelun perusteella uskon, että Sami Aittokallio ja Richard Ullberg kykenisivät todennäköisesti paljon parempaan.

Kakkosketju

Kakkosketju ei Kanadaa vastaan toiminut yhtään. Näin porilaisena lähden purkamaan toimimattomuutta Joel Armian suunnalta. Ongelma nimittäin näyttäisi olevan sama kuin viime vuonna, eli ketjun roolittaminen ei vain toimi Armian kannalta. Armia tarvitsee hyvän pelinrakentajan, joka kykenee antamaan kiekon porilaiselle vauhtiin. Nyt ketjussa ei näyttänyt olevan sellaista pelaajaa. Joonas Donskoi vastaa viime vuoden Toni Rajalaa, eli hän on taitava ja lahjakas pelaaja. Donskoi kuitenkin ajautuu helposti kulmaan, josta hän sitten menettääkin kiekon, vaikka hänellä olisi ollut jo aiemmin lukuisia paikkoja antaa hyvä ja helppo syöttö. Miikka Salomäki taas pelaa hyvällä asenteella kummassakin päässä, mutta hän muistuttaa tällä hetkellä viime vuoden Joonas Nättistä. Ratkaisuna sekoittaisin ykkös- ja kakkosketjuja tutumpiin koostumuksiin. Ykkösketju oli eilen Suomen vaarallisin, mutta Mikael Granlundin vierellä on monella pelaajalla mahdollisuus pelata hyvin. Siksi vaihtaisin Donskoin ja Granlundin paikkaa, jolloin kasaan saataisiin alle 18-vuotiaiden maajoukkueessa toimineet ketjut. Markus Granlundista Armia saisi myös sen kaipaamansa pelinrakentajan. Toinen vaihtoehto olisi nostaa Barkov kakkosketjuun.

Valmennus

Kaikesta huolimatta tämä joukkue ei ole materiaaliltaan ainakaan selvästi viimevuotista heikompi. Suurin ero onkin siinä, että viime vuonna peli oli paljon valmiimpaa, suunnitelmallisempaa ja järkevämpää. Nyt peli oli sekaisin, puolustajat eivät tuntuneet tietävän pelataanko aluetta vai miestä ja hyökkääjät olivat suurimmalta osin kiekon saadessaan kaukana toisistaan. Se vähäinen suunnitelmallisuus nimittäin näytti korostavan nopeita pystysuunnan hyökkäyksiä, joissa pyrittiin antamaan kiekkoa jollekin yksittäiselle pelaajalle kaukana muista omista pelaajista. Eli toisin sanoen Suomi pyrki pelaamaan Kanadan joukkueen kaltaista peliä, vaikka Kanadan pelaajat ovat siinä pieneen kaukaloon tottuneina ja fyysisempinä pelaajina takuuvarmasti suomalaisia parempia. Kaupan päälle näytti siltä, että pikkuleijonat eivät uskoneet itseensä eivätkä uskaltaneet muutamaa yksilöä lukuun ottamatta käyttää vahvuuksiaan. Tässä tilanteessa katseet kääntyvät valmennuksen suuntaan. Onko Raipe oikea kaveri johdattamaan Suomen nuorten maajoukkuetta, kun näytöt valmennuksesta ovat olemattomia? Pelitapa ei toiminut, pelaajat eivät yltäneet parhaimpaansa ja joukkuetta ei pyritty herättelemään ottamalla Gibson pois maalilta.

Mitalipeleihin on kyllä tällä menolla pitkä matka. Ikävä homma, sillä materiaali ei kyllä edelleenkään ole viime vuoden vastaavaa joukkuetta heikompi.