Monella liigapaikkakunnalla on huomattu, että tunnelma puuttuu. Katsomoissa saattaa olla porukkaa, mutta ääntä ei kovin monesta suusta tule, ja taputuksiakin tulee kovin vähän. Poikkeuksena on tietenkin hetkellinen tunnelman nousu maalin synnyttyä, tai kun joukkue on viimeisillä minuuteilla menossa kohti voittoa. Syitä huonoon tunnelmaan on etsitty monista asioista. Perinteisiksi selityksiksi on sanottu SM-liigaa tuotteena, itse halleja ja seisomakatsomon puutetta ja suomalaista luonnetta. Mutta entä jos syynä ovatkin ne, ketkä rakastavat omaa joukkuettaan? Entä jos osasyyllisenä ovatkin kaikki me, joilla on palava halu kannustaa omaa joukkuettaan?
Tämän tekstin tarkoitus ei ole väittää, että joku kannustaisi ”väärin”. Porilaisena minä toki pidän Isomäen tavasta huutaa mahdollisimman voimakkaasti usean ihmisen voimin Ässiä. Mutta minä myös arvostan suuresti sitä työtä, mitä HIFK:n, Jokereiden tai Sportin kannattajat ovat tehneet. Kun kasassa on suuri porukka, joka laulaa yhtäaikaisesti, niin se kuulostaa todelta hienolta. Mutta toisaalta olen myös ollut valitettavan monessa ottelussa, jossa katsojat istuvat aivan hiljaa. Jossain saattaa olla pieni porukka, joka yrittää organisoidusti kannattaa, mutta voimaa heissä ei ole tarpeeksi. Ja onhan se nyt myönnettävä, että Porissakaan ei kannustus aina päätä huimaa. Vaikka Porin tunnelmaa moni on kehunut, niin varsinkin arkipeleissä tunnelma on usein todella vaisua.
Mutta miten kannattajat itse voivat aiheuttaa tunnelman hiipumisen, vaikka he nimenomaan yrittävät parantaa sitä? Antakaa minun selittää. Tämä ajatus on varsin yksinkertainen ja se tuli minulle mieleeni yhtäkkiä kesken tavallisen keskustelun. Kannattamisesta on usein tehty liian hankalaa! Annan teoreettisen esimerkin asiasta:
Timo Tosifani on kannattanut joukkuetta X koko elämänsä ajan. Hänellä on halu kannustaa joukkuetta päivästä ja joukkueen menestyksestä riippumatta. Hän on ollut kannatustoiminnassa mukana jo pitkään ja hän osaa kaikki kannatuslaulut ulkoa, ja todennäköisesti osaisi sanoa laulujen sanat vaikka keskellä yötä. Hän keksii uuden kannatuslaulun ja kertoo ydinryhmässä oleville kahdellekymmenelle ihmiselle ideastaan. Pian he jo laulavat tuota Timon keksimää laulua. Samalla muut katsojat ovat kuitenkin hiljaa ja ydinryhmä ihmettelee, mikseivät muut joukkueen X kannattajat ole luomassa tunnelmaa.
Tässä kohtaa astelee sisään Kimmo Kannattaja. Kimmo on aina ollut kiinnostunut joukkueen X otteista. Hän tulee peliin ja hän haluaisi kannustaa joukkuettaan. Kimmo kuulee Timo Tosifanin keksimän uuden hienon laulun, mutta ei ymmärrä yhtään, että mitä siinä lauletaan, tai mitä sanoja siinä on. Kimmo haluaisi kovasti kannattaa, mutta yksinkertaista joukkueen X nimeä ei kovin montaa kertaa ottelussa huudeta, eikä yksinkertaisia taputuksia ole. Hän ei yksinkertaisesti osaa kannustaa kannattajaryhmän mukana, vaikka periaatteessa halua olisikin.
Ajoittain nykypäivän SM-liigassakin kannattajat ovat hurmoksessa. Kuvan on ottanut Irina Leppäkorpi.
Eli ovatko faniryhmät etääntyneet tavallisesta katsojasta? Siis siitä massasta, joka ei välttämättä tule jokaiseen peliin paikalle, tai eivät halua laulaa ääntään käheiksi jääkiekko-ottelussa? Onko faniryhmien fokus hukassa? Varmasti jokainen kannattaja haluaa auttaa joukkuettaan kannattamalla heitä otteluissa. Mutta jokainen voi miettiä, että onko parempi laulaa pienellä porukalla, vai saada suurempi osa tavallisesta massasta mukaan hurmioituneena. Nimittäin monella kannattajayhdistyksellä ja fan clubilla tuntuu olevan todella monipuolinen ja laaja laulukirja, josta pyritään tekemään koko ajan entistä suurempi, laajempi, isompi, massiivisempi ja eeppisempi. Samalla tavalliselle katsojalle tulee entistä vaikeampaa tulla mukaan kannattamaan, kun kannustuslaulut muuttuvat aina vain mahtipontisimmiksi, ja niitä pitäisi alkaa opettelemaan kannattajayhdistyksen omilta nettisivuilta, tai keskustelupalstoilta löytyvien ohjeiden avulla. Tuota työtä harva tavallinen ihminen haluaa tehdä.
Ovatko kannattajayhdistykset kärjistetysti lähteneet kehittämään vain omaa toimintaansa ja pyrkineet tekemään itsestään ”suurempia, hienompia ja parempia”. Onko samalla unohtunut se yksinkertainen oman joukkueen tukeminen ja kannustaminen? Ja onko samalla unohdettu ottaa muutama askel matkalla kohti Keskieurooppalaista laulukulttuuria? Ehkä olemme yrittäneet tehdä liian paljon liian nopeasti. Ehkä olemme unohtaneet kehittää kannatustoimintamme perustaa askel askeleelta ja siirrytty suoraan lähtöruudusta maaliin. Samalla joukkuetta kenties kaikkein eniten auttava koko katsomon massahurmos jää syntymättä.
Kenties itse kunkin tulisi ajatella enemmän tavallista satunnaiskannattajaa tunnelman luomisessa. Kenties tunnelmaa saataisiin parannettua kääntymällä takaisin kohti tavallisempaa suomalaista kannustusta, sillä joskus askel taaksepäin antaa mahdollisuuden ottaa useampi askel eteenpäin. Tavalliselle katsojalle on nimittäin helpompi tulla mukaan kannustamiseen yksinkertaisella oman joukkueen nimen huutamisella, taputuksilla ja yksinkertaisilla huudoilla ja lauluilla. Liian monimutkaiset sanat nimittäin vaativat ehkä turhan paljon paneutumista kannustamiseen. Mutta kun pohja on kunnossa, niin sen päälle voidaan lähteä rakentamaan uutta ja pikkuhiljaa monipuolistaa kannustustoimintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti