maanantai 21. toukokuuta 2012

Kun taidot eivät riitä

Suomi oli omissa kotikisoissaan neljäs varsin rutiininomaisella suorituksella. Joukossa oli vain yksi hyvä ottelu kärkimaita vastaan, mutta toisaalta Leijonat voitti kaikki ottelunsa heikompia maita vastaan. Kotikisat ovat olleet perinteisesti Leijonille vaikeita ja nyt sentään saatiin neljäs sija.

Mitalitta jäämiselle voidaan keksiä monia syitä. Jukka Jalosen valmennus ei onnistunut täysin ja vastustajat oppivat "Meidän pelin" salat. Maalivahdit eivät onnistuneet ottamaan tarvittavia koppeja ja ylipelasivat tiettyjä tilanteita. Tuuri ei ollut meidän puolellamme, tuomarit olivat jälleen kerran huonoja ja väärät pelaajatkin oli valittu mukaan. Mielestäni näiden syiden taakse on aivan turha mennä, sillä mikään näistä ei ollut se suurin ongelma, eikä tule olemaan jatkossakaan se suurin ongelma.

Kari Lehtonen ja Petri Vehanen olivat kaukana parhaimmasta vireestään, mutta suuri osa epävarmuudesta ja ylipelaamisesta johtui kenttäpelaajien sähellyksistä. Tuuria meillä oli muun muassa Mikko Koivun maalissa USA:ta vastaan, tuomarit olivat tasapuoliset koko turnauksen ajan ja Jalosta voi kritisoida lähinnä maalivahtien vaihtamatta jättämisistä ja kakkosketjun pitämisessä yhdessä loppupeleihin asti. Pelaajavalinnoistakaan ei hirveästi voi Jalosta moittia, sillä esimerkiksi minun kisajoukkueeni ja Jalosen joukkue olisi eronnut vain kahden pelaajan osalta. Ja lopuksi sillä olisi ollut vain marginaalinen merkitys, mikäli mukana olisi ollut Ville Peltonen, Mikko Kousa, Toni Söderholm, Petteri Nokelainen tai Lennart Petrell jonkin nykyisen pelaajan tilalla.

Suurin ongelma on lopulta varsin yksinkertainen. Meidän pelaajamme eivät ole yhtä hyviä kuin Venäjällä, Ruotsilla tai Kanadalla, ja joissain asioissa USA:n ja Tšekin pelaajat ovat edellä. Suomalainen pelaaja on kyllä nöyrä, yrittää toteuttaa sovittua pelitapaa parhaansa mukaan ja pelaa myös omassa päässä hyvin. Joukkuepelissä on Suomen valttikortti, mutta paska on paskaa, vaikka se näyttäisi ulkoa päin katsottuna konvehdilta. Suurimmat erot aiheuttavat nopeasti ajateltuna kolme asiaa:

1. Taito

Suomalainen pelaaja on keskimäärin vain melko taitava. Pieniä maita vastaan peli kyllä toimii ja kädet riittävät, mutta huippuyksilöitä vastaan paukut loppuvat nopeasti kesken. Valtteri Filppulasta, Mikael Granlundista ja Tuomas Kiiskisestä voi sanoa, että he ovat taitavia pelaajia, mutta liian moni suomalaispelaaja antaa silkassa taidossa tasoitusta vastustajille. Suomalaiskiekkoilijan harhautukset kun ovat vähän tehottomia, syöttötaito laahaa venäläisiä ja tšekkejä valovuoden perässä ja maalinteon kanssa Suomella on aina ongelmia (ne laukaukset kun eivät ole tarpeeksi tarkkoja eivätkä tarpeeksi nopeita). Taito lukea peliäkin on monella vähän niin ja näin, sillä suomalainen toteuttaa kentällä kyllä pelitapaa hyvin, mutta tekee harvoin erityisen luovia ratkaisuja.

2. Luistelu

Suomen joukkueelta silmiinpistävä asia oli luisteluvoiman puute. Moni kotikisoissa pelannut leijona olisi parempi, mikäli luistelu olisi paremmalla tasolla. Esimerkiksi MM-tasolle hienosti tullut Joonas Järvinen olisi vieläkin parempi oman pään isäntä, mikäli luistelu olisi kunnossa. Nyt luistelu oli oikeasti hyvässä kunnossa lähinnä Filppulalla, Koivulla ja Antti Pihlströmillä. Lopuilla oli ongelmia ensimmäisten potkujen aikana (mm. Jesse Joensuu) tai silkassa luistelunopeudessa (mm. Granlund ja Jarkko Immonen). Suomalaiset ovat perinteisesti liikkuneet hyvin, mutta tämä joukkue olisi kaivannut ehdottomasti lisää jalkoja. Ikävä kyllä nykyään ongelmat luistelussa tuntuvat vaivaavan suurinta osaa kansainvälistä tasoa hätyyttelevistä suomalaiskiekkoilijoista.

3. Koko ja fyysisyys

Suomen parhaimmistoa olivat NHL-miesten lisäksi Ossi Väänänen, Jesse Joensuu, Joonas Järvinen ja Petri Kontiola. Toisin sanoen Suomen isokokoisimmat ja fyysisimmät pelaajat onnistuivat parhaiten pelaamaan kovia kansainvälisiä pelejä. Sen ikävä kyllä huomasi, että Leijonat oli yksi turnauksen pienimpiä ja kevyimpiä joukkueita. Mikael Granlund on kaikesta taidostaan huolimatta MM-kisoissa vähän väliä jään pinnassa, eikä Tuomas Kiiskinen saa horjutettua isokokoisia venäläispakkeja, vaikka yritystä on kuinka paljon. Omassa päässä Mikko Mäenpää, Janne Niskala ja Juuso Hietanen ovat auttamatta liian kevyttä kalustoa isokokoisia hyökkääjiä vastaan, eivätkä he kykene pienuuttaan korvaamaan pelkillä kiekollisilla taidoillaan. Yleensäkin on turha olettaa, että suomalaiskiekkoilija pelkän sisun avulla kykenisi voittamaan laitavääntöjä, mikäli vastustaja on kymmenen senttiä pidempi ja painaa viisitoista kiloa enemmän. Tämän asian vuoksi toivoisinkin, että Suomen juniorituotanto tuottaisi enemmän isoja pelaajia, eikä pelkästään alle 180-senttisiä pienikokoisia hyökkääjiä.

Mielestäni tämä turnaus ei ollut pettymys. Nyt vain puhkaistiin se maailmanmestaruudesta aiheutunut kupla, minkä perusteella Suomi olisi jotenkin poikkeuksellisen erinomainen jääkiekkomaa. Tämä oli enemmänkin paluu normaaleihin olosuhteisiin. Leijonat kykenee edelleen taistelemaan jokaisessa turnauksessa mitaleista, mutta se vaatii monen asian osumista kohdalleen. Pelkällä rutiinisuorittamisella Suomi kykenee ottamaan tämän kauden tavoin neljännen sijan niin miehissä kuin junioreiden MM-kisoista. Pidemmälle pääsy vaatii venymistä, sillä suomalaisen kiekon ongelmat ovat samat ikäluokasta ja tasosta toiseen.

Tulevaisuudessa mahdollisuus menestykseen puolestaan paranee sillä, että nuorista pelaajista saadaan kasvatettua aiempaa parempia pelaajia. Juniorimaajoukkueista löytyy muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna aiempaa enemmän taitoa, mutta 94-syntyneiden puolustajien, Joel Armian ja Aleksander Barkovin lisäksi turhan harvalla on tarpeeksi kokoa.

Eli tulevaisuutta ajattellen Kalervo Kummola voisi sijoittaa kotikisoista saatuja miljoonia junioritoimintaan, jotta joskus kymmenen vuoden päästä Suomella olisi kansainväliset mitat täyttäviä pelaajia. Siis niitä, jotka kykenevät kamppailemaan ketä tahansa vastaan sekä taidollisesti että fysiikkansa puolesta, ja jotka osaisivat laukoa. Siihen asti suomalaiset saavat tottua näiden kotikisojen kaltaisiin turnauksiin.

4 kommenttia:

  1. Korjaa toki jos olen väärässä mutta eikö Barkov jr. ole syntynyt -95?

    VastaaPoista
  2. Huippuonnistuminen olisi tuonut pronssia, mutta taidot eivät kerrassaan olisi riittäneet parempaan. Kai Kiiskinen kuitenkin oli luisteluvauhdissa ihan Filppulan ja Pihlströmin luokkaa ja Pesonenkin silloin kun halusi luistella. Pakkien kyllä pitäisi olla ehdottomasti kookkaampia, mutta 180-senttinen hyökkääjä jos on taitava ja/tai fyysinen voi olla huipputasoa (esim. Crosby, Tatar jne.).
    Isossa kuvassa "Kun taidot eivät riitä" -analyysi osuu kyllä ihan naulan kantaan. Niin se vain on.

    VastaaPoista
  3. No eipäs nyt mennä taas äärestä laitaan. Eiköhän totuus ole jossakin välimaastossa. Toki isokokoisia pelaajia tarvitaan, varsinkin puolustukseen, mutta ei ne muidenkaan maiden kaikki pelaajat 2 metrisiä ja 120 kg ole.
    Maalintekotaidon puutteesta olen samaa mieltä.

    VastaaPoista
  4. Jep. Pienempikin pelaaja kykenee kyllä pärjää, mikäli jokin ominaisuus on huippuluokaa ja/tai fysiikka on saatu täydelliseen kuntoon. Pieni koko ei estä menestystä, mutta se pitää jotenkin korvata. Ja jos pituus on selvästi alle 180 senttiä, sitä suurempia vahvuuksia pitää pelaajalla olla.

    Suomelle en kaipaa koko joukkuetta täyteen markoanttiloita, mutta onhan se vähän hassu tilanne, kun joukkueen kolmanneksi pisin hyökkääjä on 183-senttinen. Siinä väkisinkin tahtoo jäädä jalkoihin. Vertailun vuoksi mestaruuden voittaneella Venäjällä oli yksi alle 185-senttinen puolustaja ja seitsemän yli 185-senttistä hyökkääjää. Tšekeillä ja slovakeillakin oli selvästi Suomea kookkaammat ja fyysisemmät joukkueet.

    VastaaPoista